maanantai 30. marraskuuta 2015

Beginning of the Advent Season



Hyvää huomenta! Ensimmäinen adventtiviikonloppu on takanapäin, ja siihen liittyen oli kaikenlaista tapahtumaa ympäri Vorarlbergiä. Perjantaina vietin illan joulukauden avajaisissa Feldkirchissä, mutta kameraa ei tullut otettua mukaan - mutta ehdottomasti ensi kerralla! Feldkirchin joulumarkkinat ovat oma suosikkini Vorarlbergissä, tosin ne eivät vedä vertoja Lindaun sataman joulutorille, mutta Saksa onkin ihan omaa laatuaan, mitä tulee jouluun ja sen viettämiseen. 




Lauantaina oli sitten meidän kyläpahasen adventtitori, joka kestää vain sen yhden päivän, eikä sitä ole tasolla pilattu - mutta kaikki päivän aikana saadut tuotot menevät hyväntekeväisyyteen, joten jo siitä syystä siellä halusin käydä. Muuten torilla tavattiin lähinnä tuttuja ja juotiin glühweiniä tai moschtia, ja korkattiin myös raclett-kausi alkaneeksi! Isoin juttu oli kuitenkin jouluvalojen sytyttäminen, jota olin odottanut jo monta viikkoa; täällä on iltaisin niin pimeää, että kaikki lisävalaistus tulee tarpeeseen!




Eilen vietettiin ystävän synttäreitä brunssin merkeissä. Ihan mukavaa tulla aina toisinaan valmiiseen aamupalapöytään! Muutenkin mukava tapa kokoontua ja viettää aikaa isommallakin porukalla, tosin itseäni hieman ärsytti, etten taaskaan keksinyt oikein mitään juteltavaa, ja istuin vaisuna omalla paikallani sen parituntisen. Edellisenä iltana olin ollut toisen ystävän luona tupaantuliaisissa, ja siellä oli puhua pölpöttänyt ääneni käheäksi - englanniksi, tietenkin. Tai no, tuli sitä saksaakin puhuttua, mutta onhan se eri asia puhua muiden expatien kanssa kuin paikallisten kanssa saksaa. Jotenkin itse bondaan niin paljon helpommin toisten ulkomaalaisten kanssa ja keksin vaikka tikusta asiaa, paikallisten seurassa minusta tuntuu, että pitäisi käsitellä päivän polttavia poliittisia aiheita tai säätä. Kenelläkään muulla tällaisia tuntemuksia, vai olenko yksin oudon ajatuksenkulkuni kanssa?

Loppupäivään ei tarvinut sitten enää syödä oikein mitään kunnollista ison aamupalan jälkeen, eikä sitä olisi edes jaksanutkaan kokata. Takana oli kuitenkin suhteellisen tapahtumarikas viikonloppu, ja kotona ehdin viettää aikaa vasta sunnuntai-iltana, joten pieni hengähdystauko sohvan nurkassa teki terää. Tällä viikolla onkin sitten taas uudet kuviot, kuten työhaastattelu (joissa olen käynyt nyt muutenkin muutamassa per viikko), asunnon etsintää sekä pieni reissukin... :)  


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Frosty greetings


Moi! Sunnuntainen lumisade sai minut hyvälle tuulelle. Eron marraskuun alkuun huomasi heti, kun ulkona ei ollutkaan enää pelkkää harmaata asfalttia ja pimeyttä, vaan talojen katoille ja pihoille jäänyt lumipeitto valaisi muuten hämärää iltaa. Maanantaina iltakävelyllä täysikuu mollotti taivaalla ja valaisi lumihuippuiset vuoret. Oli pakko sanoa ääneen: I love this place. Kivaa, että minulle tulee vielä välillä tuollaisia tuntemuksia, vaikka elämä muuten onkin aika arkiseksi muuttunut eikä aina enää ehdi tai kykene ihmetellä, millainen paikka tämä oikeastaan on.

Sunnuntaina ja eilen tein joulukortteja ja muitakin jouluvalmisteluita, ja tällä viikolla alkaa myös jokajouluinen piparinleivontarumba. Joululahjojakin olen alkanut miettiä, ja pari juttua olenkin jo pistänyt tilaukseen. Tämän viikon perjantaina avataan viimein joulumarkkinatkin, eli minut löytää ainakin sieltä! Vaikka todellisen joulufiiliksen tuo nämä lumiset puut ja rinteet. Varmaan ainoa plussa siinä, että asun laakson varjoisella puolella: lumet eivät sula niin nopeasti tähän aikaan vuodesta! Laakson vastakkaisella rinteellä on nimittäin taas ihan sulaa.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Itävallan jouluperinteitä: Krampus


Oikein hyvää sunnuntaita! Heti ensimmäisenä tänä aamuna (tai aamupäivänä) herättyäni katsoin ikkunasta ulos ja siellä satoi lunta!! Vuoria ei juuri näy, mutta tiedän, että pilvien takana olevat huiput ovat lumen peitossa. Vielä eilen kateellisena katselin Facebookissa suomalaisten kavereiden ensilumi-päivityksiä, vaan nytpä sitä on täälläkin. 

Lumisade alkoi oikeastaan jo eilen. Alkuillasta alkoi sataa jotain räntämäistä, mutta päätin kylmästä ja koleasta säästä huolimatta lähteä Bregenziin katsomaan Krampuslaufia eli paholaiskulkuetta. Odotukset olivat melko korkealla, varsinkin kun olin nähnyt videonpätkiä viimevuotisesta tapahtumasta, mutta siitä huolimatta en joutunut pettymään. Tunnelma oli upea, juuri sopivan karmea, ja etenkin paikalliset katsojat eläytyivät tapahtumaan täysillä - eli kirkuivat ja juoksivat pakoon, jos yksi paholaisista edes yritti tulla lähelle. Tosin joidenkin kanssa oli mahdollista ottaa myös selfieitä, itse en kuitenkaan uskaltanut, ja ihan syystäkin...




Minä seisoin eturivissä aivan kulkuealueen kaiteen takana - aina siihen asti, kunnes sain erään krampuksen nahkaisesta piiskasta jalkaani. Minulta petti valehtelematta jalat alta, sillä se ei ollut mikään pieni hipaisu vaan ihan kunnon raipan sivallus, ja se muuten sattui! Onneksi kaveri otti takana kopin enkä jäänyt muiden jalkoihin. Illalla kotona tsekkasin jäljet, ja toiseen jalkaan oli kohonnut sininen patti ja molemmista jaloista löytyy edelleenkin sivallusjäljet. Auts. Nyt alan ymmärtää, miksei kukaan paikallinen kaverini halunnut lähteä mukaan, kyllähän tuollaisesta nyt traumat jää vanhemmallekin katsojalle! Jälkeenpäin myös tajusin, että kulkueen seassa kävelevät järjestyksenvalvojat olivat lähinnä pitämässä huolen siitä, etteivät kulkueen paholaiset käy liian väkivaltaisiksi niin toisiaan kuin katsojiakaan kohtaan. Omia lapsiani en ikinä tuonne kyllä veisi, saisivat mennä vasta sitten kun itsenäisesti pystyvät päättämään tykkäävätkö tuollaisesta tapahtumasta vai eivät.




Mutta all in all olin todella vaikuttunut. Olen aina tykännyt kauhujutuista, alkuperäisistä Grimmin saduista sekä vanhoista uskomuksista, ja sen vuoksi kai tästäkin tapahtumasti niin kovasti pidin. Kulkueeseen osallistui parisenkymmentä ryhmää joka puolelta Itävaltaa, ja he olivat toinen toistaan paremmin valmistautuneet tapahtumaan. Musiikki pauhasi, peltikellot kolisivat ja tulenlieskat tekivät kulkueesta näyttävän. Ehdottomasti alan käydä tuossa tapahtumassa joka vuosi, mutta ensi kerralla kyllä etsin vähän turvallisemman paikan. 




perjantai 20. marraskuuta 2015

Uskotko horoskooppeihin?


No niin, nyt se sitten alkoi täälläkin. Sateinen, masentava marraskuu. Vielä aivan eiliseen asti saatiin nauttia lähes kesäisistä lämpötiloista, ja tänä aamuna ikkunasta odotti sitten tämä näkymä. Tosin ei voi väittää, ettenkö olisi tiennyt: meidän kylässä luotetaan vakaasti erään vorarlbergiläisen harrastelijameteorologin sääennustuksiin, ja kun kolme viikkoa sitten tuli ilmoitus, että 20. marraskuuta sää huononee, niin siihen myös sitten uskottiin. Eikä ilmeisesti suotta.


Mutta sitten otsikkoon. Uskotko horoskooppeihin? Muistan jo ala-asteikäisenä lukeneeni niitä äidin kanssa (meillä on sama horoskooppimerkki), ja miettineeni olisiko niissä perää vai ei (tykkääkö Matti minusta? Saanko sittenkin oman koiran joululahjaksi? etc). En kuitenkaan ottanut niitä tosissani, en kai vieläkään, mutta viime vuodenvaihteen paikkeilla Suomessa käydessäni lukaisin erään lööppilehden vuosihoroskoopin ja leikasin sen talteen, koska se teksti kolahti jotenkin erityisen voimakkaasti. Elämäni oli kamalaa ja ihan ylösalaisin vuosi sitten, piti tehdä päätös irtisanoutumisesta ja menetin tärkeitä ystäviä ja tuntui, että olen hirveä ihminen enkä uskaltanut enää puhua kenellekään, olin jotenkin tosi hukassa tulevaisuuden suhteen (ei sillä ettenkö edelleen olisi..). Kun tämä horoskooppi sitten lupasi, että "olet itkenyt omat itkusi, nyt sinulla on loistava vuosi edessäsi", niin eihän siinä muuta voinut kuin toivoa, että se pitäisi paikkansa!


Olen säilyttänyt paperileikettä kirjahyllyssä valokuva-albumin välissä, ja aina silloin tällöin ottanut sen esille ja lukenut läpi. Ja sattuumaahan se kai vain on - tai mistä sen tietää - mutta tähän asti se on pitänyt pelottavan hyvin paikkansa. Marraskuun kohdalle on taas ennustettu jotain mysteeristä, mutta sen näkee varmaan vasta sitten jälkikäteen, mitä tapahtuu. Jos tämä horoskooppi ei mitään muuta minulle ole antanut, niin ainakin toivoa synkimpinä hetkinä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Silloin kun en itse osaa tsempata itseäni, niin tämä paperinpala tekee sen minun puolestani.

                                                                           *   *   *

Sateinen sää tarkoittaa sitä, että viikonlopun suunnitelmia pitää harkita toisen kerran. Tänään olisi Feldkirchissä joulumarkkinoiden "lämppärimarkkinat", jossa halusin käydä kiertelemässä ja moikkaamassa kavereita, mutta edes Glühwein ei pidä tuolla kelillä kuivana. Huomenna olisi Bregenzissä Krampuslauf eli paholaiskulkue, jonka missasin viime vuonna, ja sää ei näytä paranevan yhtään huomista kohti. Eli saa nähdä, jääkö "teufelit" näkemättä tänäkin vuonna.

Kivaa ja syksyistä viikonloppua! Peukut pystyyn, että saataisiin lunta. :)

tiistai 17. marraskuuta 2015

My very first Karelian pasty


Viikonloppuna iski himo ja tarmonpuuska, ja päätin kokeilla riisipiirakoiden tekoa. Sattumoisin myös eräs ulkomaalainen ystäväni laittoi viestiä, että jos mahdollisesti lähiaikoina olen näitä herkkuja tekemässä, niin hänelle voin toimittaa muutaman...eli pakko oli tehdä. Olen ehkä joskus kotitaloudentunneilla yläasteella niitä tehnyt porukalla (en kuitenkaan muista varmasti), mutta nyt oli edessä suuri haaste, kun homma piti tehdä alusta loppuun asti yksin. Jo pelkän puuron keittämisessä tuntui menevän ikuisuus, ja tuntui että vietin keittiössä puoli päivää, mutta kyllä muuten kannatti! Ainakin niistä tuli oman suun mukaisia. Itävaltalaisista kanssaeläjistä en sitten niinkään mene takuuseen: toisilta sain naurut päälle (hä, mistä sä keksit tehdä leipää riisipuurosta ja vielä sekoittaisit kananmunaa voin sekaan ja pistäisit sitä siihen päälle), toiset taas hymisivät neutraalisti. Toisaalta kun miettii, että täälläpäin ei hirveästi tällaisia suolaisia snacksejä syödä ja muutenkin tuntuu, että kaikki lähipiirissä ovat melkoisia sokerihiiriä, vastaanotto oli ihan ymmärrettävä. Kaikki makeat leipomukset häviävät yleensä minuuteissa! 




Mun riisipiirakoista tuli pieniä cocktail-piirakoita, sillä en uskaltanut kaulia pohjia ihan niin ohuiksi kuin olisi ehkä pitänyt, ja siksi ne jäivät vähän pieniksi. Mutta sen vuoksi ne ehkä pysyivät paremmin kasassa, mene ja tiedä. Eikä todellakaan ollut vaikea tehdä, vaikka se puuron jäähtymisen odottelu oli kyllä tuskaista. Rypytyksestä ei tullut ehkä sitä leipomotasoista (tai äidin tekemää) lopputulosta, mutta itse olen tyytyväinen! Hauskaa puuhaa ja sai siinä samalla näppärästi myöhäistä lounasta, kun puuroa jäi niin paljon yli. :)


lauantai 14. marraskuuta 2015

Throwback: Pariisi 2011



Minun oli tarkoitus julkaista tämä teksti vasta torstaina Throwback Thursdayn tapaan, mutta tuntuu, että haluan julkaista tämän jo nyt. Omat muistot Pariisista ovat olleet hyviä, mutta toisaalta jo siellä käydessäni joka puolella partioivat aseistetut sotilaat (?) tekivät olon hieman levottomaksi, vaikka järjestystähän he siellä valvoivat, eivätkä suotta.

Olin kesällä 2011 Saksassa vaihdossa, ja päätettiin parin suomalaisen opiskelukaverin voimin lähteä viettämään pitkää viikonloppua Ranskan puolelle. Mulla ei silloin vielä ollut suurta hinkua matkustella (eikä selkeästi ottaa valokuviakaan), varsinkin kun kaikki oli jo muutenkin ihan tarpeeksi jännää uudessa kotimaassa, enkä oikeastaan olisi varmaan edes lähtenyt koko reissulle, ellei kaverini olisi hoitanut kaikkia järjestelyitä. 



Matka alkoi järkyttävän pitkällä junamatkalla, ja olinkin varautunut pitkälle puuduttavalle istumiselle lukemista ja pientä syötävää. Sillä matkalla tuli muuten syötyä elämäni ensimmäiset suklaacroissantit, nam! En muista, pitikö menomatkalla vaihtaa junaa kerran vai kaksi, mutta voi jösses kuinka täynnä se viimeinen juna oli. Lippuja oli myyty paljon enemmän kuin istumapaikkoja riitti, vaan onneksi mun "matkanjärjestäjä" oli ostanut meille myös paikkaliput. Jouduttiin hetkeksi häätämään vanha pariskunta meidän paikoilta, kunnes keksittiin, että parempi ehkä mennä ravintolavaunuun istumaan. Siellä tavattiin myös meidän toiset matkakumppanit ja taidettiin siinä kilistelläkin matkan kunniaksi. 

Saavuttiin Pariisiin myöhään iltapäivällä, ja meidän hotelli oli kävelymatkan päässä rautatieasemalta, johon saavuttiin (taisi olla Gare de l'Est). Meinattiin kuitenkin eksyä matkan, mutta saatiin apua ihan järkyttävän hyvin pukeutuneelta papparaiselta. Sillä oli hattu päässä ja liina povitaskussa! Hotelli löytyi siis melko nopeasti, heitettiin kamat huoneeseen ja lähdettiin saman tien takaisin ulos. Ensimmäinen kohde oli totta kai Eiffel-torni, jonne saavuttiin sopivasti auringonlaskun jälkeen. Voi vitsi, muistan vieläkin kuinka jännitti, kun näin pilkahduksen tornin huipusta kerrostalojen välistä! 




Pitkän viikonlopun ohjelmaan kuului sightseeingiä, ylihintaisia ravintola-annoksia ja hurjasti käveltyjä kilometrejä. Samaisella reissulla matkustin ensimmäistä kertaa metrolla (muualla kuin Helsingissä), ja olin ihan mielettömän ylpeä itsestäni, kun onnistuin eksymättä kulkemaan pari pysäkinväliä yksin. 

Mieleen jäi myös se kuumuus ja väenpaljous. Alkukesän viikonloppu oli mielettömän helteinen, ja joka ilta jyrähti ukkonen rankan sateen kera. Kotona Saksassa tuntui taas hieman enemmän kotoisalta, kun sentään ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat. Ranskan taidot kun eivät ihan vahvimmillaan olleet tuolloin, vaikka yliopistossa olikin tullut käytyä pari alkeiskurssia. 




Pariisiin aion palata ehdottomasti jonain päivänä! Jäi harmittamaan, etten päässyt kokemaan sellaista katukulttuuria ja ihmettelemään paikallista elämää kahviloissa tai sivukujilla, kun ohjelma oli niin täynnä turistinähtävyyksiä. Ja ne katakombit jäivät näkemättä, joten näkemistä riittäisi vielä toisellekin kerralle.  Pariisi on kaunis kaupunki, ilman muuta, ja monen kulttuurin yhtymäkohta. Viimeaikaiset tapahtuvat kuitenkin pistävät miettimään. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Kaksivuotias blogi


Tänään on 13. päivä ja perjantai - ja Step by step with me täyttää kaksi vuotta! Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun istuin Jyväskylässä yksiössäni kiikkuvan työpöydän ääressä ja klikkasin Bloggerin auki vanhoilla tunnuksillani. Listalla oli jo kaksi vanhaa blogia, toinen vaihto-opiskeluajalta Saksasta, toinen työharjoittelukesästäni Sveitsistä. Tuona iltana syntyi kolmas blogi, joka tulisi kertomaan määrittelemättömästä ajanjaksosta elämässäni. Ja tässä sitä tarinaa vielä kirjoitetaan! Ja kuka ikinä tätä lukeekin, olen iloinen, että olet siinä, tätä lukemassa. Kivaa, että olet ollut mukana seuraamassa meikäläisen menemistä <3

Saman tien kuitenkin muihin juttuihin. Tässä kohtaa voi varmaan jo tehdä pientä viikkokatsausta. Tähän mennessä viikko onkin kulunut tapahtumarikkaasti: maanantaina oli heti ensimmäinen yllätysmomentti, kun olin poistunut kotoa jo melko aikaisin aamulla ennen kuin ehdin nähdä ketään, ja kun muutamaa tuntia myöhemmin palasin kotiin ja yritin avata lukkoa - jaiks. Avain ei kääntynyt lukossa, ja tajusin, että jonkun on täytynyt käyttää oven isompaa, vanhaa "takalukkoa" (jota käytetään vain silloin, jos on todella kiire ja/tai ei jaksa/ehdi käyttää avainta lukitakseen oven normaalisti), johon ei ole kuin yksi avain. Että näin. Ei muuta kuin soittoa kaikille mahdollisille, ja onneksi pienen selvittelyn jälkeen pääsin kuin pääsinkin sisälle. Ennen kuin ehti tulla vessahätä :D  



Kävin myös katsomassa uusimman Bond-elokuvan. Aluksi ei ollut sen suurempaa hinkua päästä sitä katsomaan (ei, en vaan pysty kuvitella Craigia sanomassa "Mein Name ist Bond, James Bond"), mutta kun kuulin, että läheisessä kaupungissa leffan voi nähdä englanniksi, niin totta kai sinne oli sitten päästävä. Niin, ja tietenkin kiinnosti siitäkin syystä, että leffaa oli taas kuvattu Itävallassa, melkein meidän huudeilla! Muutama leffa takaperin Bond-elokuvassa nähtiin pari kohtausta Bregenzissä ja Feldkirchissä, mutta silloin en ollut vielä millään tavalla tekemisissä Itävallan kanssa, joten ei suuremmin liikuttanut. Elokuva on ihan katsomisen arvoinen jo pelkästään näyttelijöiden takia! Christoph Waltz sydän sydän. 

Löysin myös mielettömän kivan kahvilan Feldkirchistä. Jostain syystä luulin, että kahvila oli uusi ja vasta hiljattain avannut. Kävelin sattumalta sen ohi jo sulkemisajan jälkeen, joten päätin käydä tutustumassa paikkaan aamupalan merkeissä. Pienen googlettelun jälkeen selvisi, että kyseinen kahvila on jo lähes kahdeksan vuotta vanha, eli hehheh, ei hirveästi oli siis tullut kiinnitettyä huomiota paikkaan. Aamupalavaihtoehtoja oli useampia, mutta päädyin "me Zit" eli enemmän aikaa-pakettiin. Siihen kuului mm. kuvassa näkyvä mysli, joka oli ihan hullun hyvää! Mulle mysli suomalaisena on mennyt hetki aikaa totutella paikalliseen tapaan syödä mysliä tuollaisessa tuorepuuro-muodossa, mutta pikkuhiljaa on alkanut maistua.



maanantai 9. marraskuuta 2015

Yhdessäoloa sunnuntaisin


Aurinkoiset sunnuntait ovat aivan erityistä herkkua. Olen iloinen siitä, että täällä minun lähipiirissä pidetään perinteistä kiinni ja sunnuntait pyhitetään yhdessä ololle ja kivoille jutuille (ja aamupalalla on tarjolla Zopf:ia eli pitkopullaa). Silloin ei tehdä ylimääräisiä töitä, edes keittiössä ei häärätä patojen ja kattiloiden ääressä vaan otetaan eväät reppuun ja lähdetään ulos.

Meillä oli eilen montakin vaihtoehtoa, miten vietettäisiin sunnuntaita; pohdittiin, mentäisiinkö haikkaamaan, pyöräilemään vai käymään vielä kerra mökillä. Loppujen lopuksi päätettiin lähteä junalla jälleen kerran Saksan puolelle Lindauhun, jossa järjestetään näin marraskuun alussa vuosimarkkinat. Viime vuonna kävin Dornbirnissä Martinimarkteilla, mutta se on yhden kerran jälkeen nähty. Lindau on jo kaupunkina niin kaunis ja mielenkiintoinen, ja aurinkoisella säällä siellä viihtyy vieläkin paremmin. Eli passit eväiden seuraksi reppuun ja menoksi. Jo junamatkalla todettiin, että monella muullakin oli sama idea, ja taas ei voinut muuta kuin ihmetellä öbb:n toimintaa. Minkä vuoksi ei voi järjestää sitä ylimääräistä vaunua tällaisina päivinä, kun tiedetään, että tuhansia ihmisiä on julkisilla liikenteessä? Lindau on sinänsä suuri kaupunki, mutta useimmat tapahtumat järjestetään nimenomaan siellä saarella, jossa on hyvin rajallisesti parkkipaikkoja, ja juna on kaikin puolin järkevin kulkuväline (veneen lisäksi!).




Markkinat yllättivät laajuudellaan ja ihastuttivat ihmisillään ja valikoimallaan. Olen käynyt Lindaussa joulumarkkinoilla, ja ne eivät ole kooltaan mitään verrattuna tähän tapahtumaan! Saatiin seikkailla sokkeloisia katuja pitkin pitkän aikaa, ennen kuin kojut loppuivat ja väenpaljous alkoi helpottaa. Iltaa kohden siirryttiin kuitenkin takaisin satamaan, jossa aurinko vielä lämmitti niin, ettei tarvinut edes takkia sulkea. Eikä ruokapuolellakaan jouduttu pettymään, vaan joulumarkkinoilta tuttu loimulohi-ständi oli pystytetty sataman tuntumaan! On kyllä hemmoteltu olo, kun sekä perjantaina että sunnuntaina sai ruuaksi lohta. Ja tietenkin oli ihan mielettömän hyvää. Päivälle saatiin mukava huipennus, kun tajuttiin, että majakkaan pääsee kipuamaan pientä pääsymaksua vastaan. Lindau ei jättänyt kylmäksi tälläkään kerralla, ja onneksi kohta on syytä käydä siellä uudestaan joulumarkkinoiden merkeissä. 

No oli se sunnuntai muutenkin erityinen. Suomessa vietettiin isänpäivää, ja kotiin päästyäni soitin onnittelut sinne. Täällä isänpäivää vietetään heti äitienpäivän perään keväällä (äitienpäivä on täällä samaan aikaan kuin Suomessa), joten piti olla itse skarppina, että muisti onnitella. Lähetin kortin, mutta jostain syystä ei löytynyt yhden yhtä isänpäiväkorttia! Olen kyllä huomannut, että kun ei ole käytettävissä esim. suomalaista kalenteria tai ei lue suomalaisia uutisia ihan sillä silmällä, niin ei tule samalla lailla saatua muistutuksia tällaisista tapahtumista. Mutta "kotiin" soittelen muutenkin useamman kerran viikossa, eli en suinkaan jätä sitä vain merkkipäiville. Ethän sinäkään <3 



perjantai 6. marraskuuta 2015

Lämpimin terveisin


Moi taas. Oli tarkoitus tulla jo eilen kirjoittelemaan, mutta vasta illalla havahduin, että en taaskaan ollut edes vilkaissut bloggeriin päinkään koko päivänä. Alkuviikko meni taas sängyn pohjalla, tällä kertaa alaselkäkipujen takia. Ihan outo juttu, todellakin out of nowhere rampautuminen. Tosin se alkoi sen jälkeen, kun olin käynyt lenkillä, että liekö sitten siitä tullut. Ei se kipu vieläkään ole kokonaan poissa, mutta eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin pystyi jo liikkumaan suhteellisen normaalisti, minkä takia ei tullut vietettyä aikaa koneellakaan. 

Tänään poikaystävän serkku menee naimisiin, ja me päätettiin jättää ne väliin ja ottaa navettavuoro, jotta poikaystävän vanhemmat pääsevät osallistumaan häihin, ovathan he kyseisen serkun kummeja. Me oltiin muutenkin saatu kutsu pelkästään kirkkoon, eli ei lainkaan niihin "loppubileisiin", ja musta on jotenkin hölmöä mennä vain kirkkoon pönöttämään ja sitten tulla kotiin, joten mä sanoin jo heti alussa, etten halua mennä ollenkaan. Poikaystäväni oli onneksi samaa mieltä. Tuli siinä samalla pohdittua omia häitä, että miten sen itse toteuttaisi, ja ehdottomasti jos jollekin kutsun lähetän, niin kutsu koskee koko hoitoa eikä pelkästään sitä vihkimistilaisuutta. Tietenkin jos vain osa vieraista kutsuttaisiin syömään, siinä säästäisi kuluissa ilman, että kukaan läheinen (tai vähän kaukaisempi) ihminen jää tärkeän päivän ulkopuolelle, mutta siinä kohtaa, jos alkaa eritellä läheisiä eri lokeroihin, että kuka tulee kirkkoon, kuka tulee kirkkoon ja syömään ja kuka ei tule ollenkaan, niin pääsisi paljon helpommalla, kun päättää, että vain ne lähimmät kutsuu paikalle. (Tosin jos ikinä menen naimisiin (ulkomailla), niin minun puolelta tulee vieraita korkeintaan se kolme kappaletta, sillä tuskin itselläni olisi siinä kohtaa varaa maksaa kovin monen vieraan matkoja sekä majoitusta. :D) No, joka tapauksessa, vähän harmi, etten vieläkään pääse näkemään itävaltalaisia hääjuhlia. Mutta sitä suuremmalla syyllä aion kokata tänään navetan jälkeen kunnon illallisen meille ja poikaystävän sisaruksille, jotka kaikki jäävät paitsi hääruuista. Käytiin eilen ostamassa lohta ja muita ruokatarpeita, eli tänään syödään yllättäen kalaa - ensimmäistä kertaa tässä huushollissa! Ja kun ottaa huomioon, että talo, jossa asutaan, on kylän neljänneksi vanhin talo, on jo korkea aika pistää uunilohi kypsymään :D


Äiti muuten lähetti minulle perinteisen syksyn survival-paketin. Olin pyytänyt muutamia leivontatarvikkeita, lähinnä piparkakkutaloa ajatellen. Pyysin myös lähettämään muutamia muita juttuja, kuten lakritsia ja Kismet-suklaata. Joskus ihan yliopisto-opintojen alussa mun lempiruokalassa meidän kampuksella oli jälkkärinä Kismet-vaahtoa, ja jostain iski taas himo siihen. Ja tietty herkkujen vastapainoksi paketista löytyi uusin Fit. ;)

Kivaa perjantaita kaikille!

maanantai 2. marraskuuta 2015

November kick off


Moi! Nyt ollaan marraskuun puolella, ja minusta tuntuu, että syksy vain jatkuu jatkumistaan. Se on tosi ihanaa! Täällä on ollut sumuisia aamuja mutta aurinkoisia päiviä, ei yhtään sellaista harmaata tai liian koleaa. Tätä saisi jatkua vielä ainakin muutaman viikon! Vielä en halua käpertyä sinne sohvan nurkkaan viltin alle vaan ulkoilla ja nauttia hyvistä keleistä. 

Kuunvaihdeviikonloppu meni omalla tavallaan jännittävissä merkeissä, vaikken halloween-hullutteluun yhtynytkään. Perjantaina kylillä kävellessä aloin ihmetellä, kun naapurin pellolta kuului ihmeellistä älämölöä, ja kun menin katsomaan, niin yllätyksekseni siellä oli lehmä poikimassa. Mä olen kyllä aiemmin nähnyt, kun lehmä vasikoi, mutta yleensä siinä on joku auttamassa. Eikä sen tosiaankaan pitäisi tapahtua missään pellon reunassa! Tää lehmä oli keskenään muiden lehmien kanssa laiduntamassa, ilman siis ketään ihmistä. Siinä oli vasikan hengenlähtö lähellä - tietty se synnytys meni näköjään ihan näppärästi, mutta siinä kohtaa, kun vasikka oli maassa ja äiskä sitä vähän nuoleskeli puhtaaksi, siihen tuli viisi muutakin lehmää innoissaan katselemaan uutta tulokasta ja oli milleistä kiinni, etteikö jäänyt vähän kömpelöiden lehmien jalkoihin. Yritin soittaa kotiin ja kysyä, että kelleköhän nämä kuuluu, mutta omistaja tulikin sieltä juosten paikalle. Vähän jännitystä elämään! Kuviakin olisi (sattui olemaan kamera mukana), mutta halloween tuli ja meni, joten ehkä jätän kuvat postaamatta.

Lauantaina mentiin laittamaan mökki talvikuntoon, eli luukut kiinni ja vesitankki tyhjäksi. Matkalla oli pakko pysähtyä hetkeksi, sillä iltapäivän aurinko oli niin kaunis ja lämmin, ja kamera oikein huusi päästä kuvaamaan! Mökkikylä oli todella hiljainen, lähes kaikki mökit oli jo suljettu talveksi. Majatalokin oli sulkenut ovensa pari viikkoa aiemmin, ja oli hiljaista. Ja kaunista, voi jösses.



Sunnuntaina lähdin tosiaan vieraita pakoon valokuvanäyttelyyn. Näyttelyn aiheena oli ihmiskuvat, mikä on ainakin itselleni tosi vaikea kuvausaihe, ja niin oli selkeästi myös monelle näyttelyyn osallistujillekin. Harvalla kuvalla oli oikeastaan mitään sanottavaa, tai se sanoma ei ainakaan välittynyt yleisölle. Mä olen aina tykännyt ottaa maisemakuvia, mutta olen kuitenkin ihaillut suuresti myös ihmisaiheisia kuvia, joita on äärimmäisen vaikea ottaa. Ehkä siinä olisikin itselle pientä projektia; opetella kuvaamaan ihmisiä.