Sad Sunday

vol.at

Meidän pikkukaupunki pääsi uutisiin ihan kansainvälisellä tasolla viime yönä tapahtuneen ampumavälikohtauksen takia. Hurja juttu, varsinkin kun ihmisiä kuoli ja haavoittui vakavasti - ja kun koko tapahtumaa ei pitänyt edes järjestää enää, kun sitä on jo ennestään pidetty riskialttiina tapahtumana, se oli nimittäin erään moottoripyöräkerhon vuotuinen festari. Itse olin lähettyvillä, mutta olin samaan aikaan palokunnan järjestämässä tapahtumassa baarissa auttamassa kun palokunta sai hälytyksen. Mä olin jo kaverille ehdottanut, että oltais otettu loppuyö vapaaksi ja menty katsomaan se konsertti loppuu... Aamuyöllä palolaitoksella odotettiin lisäinfoa, mutta siinä kohtaa tiedettiin varmasti vain, että kiväärillä oli ammuttu ja yksi oli kuollut. Tänään avasin muuten vain Ilta-Sanomien nettisivut sängyssä heräillessä ja silmille rävähti heti kiekkouutisten jälkeen kuva tutulta pellolta. Myöhemmin kuulin sitten konserttilavan edessä tapahtuma-aikaan olleelta tutulta, mitä siellä oikein tapahtui, ja että kuka ampuja oli. Tässä kaupungissa on kuitenkin niin pienet piirit, että osa uhreista on tuttuja tavalla tai toisella. 

Tänäänhän on kulunut myös kaksi kuukautta Brüsselin lentokentän pommi-iskusta. Mulla oli sitä seuraavana päivänä lento välilaskuineen Norjaan, ja siksi en uskaltanut edes vanhemmille kertoa, että olen lähdössä reissuun, kun he jo varoittelivat, että pysy vaan siellä lintukodossasi, ettei satu mitään. Ja nyt sitten tapahtuu tällaista. Kuulostaa varmaan tosi tekopyhältä ja teennäiseltä, mutta pakko vaan todeta jälleen kerran, ettei ikinä tiedä mitä tulee tapahtumaan ja missä. On vaan uskallettava elää eikä antaa pelolle liikaa valtaa, vaikka tällaista tapahtuukin - kun ei sitä koskaan tiedä.

Long time no see!

Moikka vaan tyypit! Talviloman ajaksi suunniteltu blogitauko venyi parin kuukauden mittaiseksi. Tässä välissä olen ehtinyt touhuta monenlaista, on ollut Ylläksen-lomaa, reissu Norjaan, aurinkoisia päiviä rinteessä sekä ihan sitä jo tutuksi tullutta työnhakijan arkea. Ajatus kamerasta löytyvien, satojen kuvien läpikäyminen ja muokkaaminen postauskuntoon (=rajaa+säädä kontrasti...;D) on tuntunut niin työläältä ajatukselta, että olen päättänyt jättää sen homman sitten siihen ajankohtaan, jolloin viimein saan aikaiseksi teetättää valokuva-albumit ifolorilla (=joskus ikuisuuden päästä). Vaikka kävinhän mä viime kuussa valokuvauskurssillakin, josta sain tosi hyviä vinkkejä ja uutta inspiraatiota sille saralle.

Suurin muutos elämään on kuitenkin ollut työpaikan löytyminen vihdoinkin. Vaikka uuden työn aloittaminen on aina rankkaa ja vapaa-aika on mennyt alussa lähinnä päikkäreihin tai muuten vain lepäämiseen, on silti ihanaa olla "hyödyksi" ja ennen kaikkea olla osa kivaa työtiimiä. Kaiken lisäksi työpaikka on vieläpä lempparikaupungissani Feldkirchissä, eli välimatka ja sijainti ovat kaikin puolin buenot. Eli hyvä fiilis ja tavallaan myös helpottunut, ainakin voin yöt nukkua kotona ja sunnuntait on aina vapaat. :)

Blogi on ollut tästä hiljaisuudesta huolimatta ajatuksissa. Pitäisikö jatkaa vai ei, se on nyt ollut se pulma. Vuosi sitten kirjoitustahti alkoi hidastua, koska aloin pelkäämään kirjoittamista jollain tapaa, tai lähinnä henkilökohtaisten juttujen julkaisemista. Tavallaan tuli olo, että joku ei ehkä enää ole muuten yhteydessä, kun kuulumiset voi lukea täältäkin. Tämä nyt on vain yksi (kärjistetty eikä hirveän looginenkaan) esimerkki, mutten oikein muuten osaa selittää, miltä kirjoittaminen on tuntunut. Enkä enää ole oikein osannut ihmetellä uuden asuinmaan "ihmetyksiä", miksi näin tai noin tehdään, eikä siis Itävalta-juttuja ole oikein tullut kirjoiteltua. Viime vuonna en muutenkaan ollut mitenkään hirveän aktiivinen vapaa-ajalla, lähinnä epämääräisten ja epäsäännöllisten työkuvioideni takia, eikä siis kirjoiteltavaakaan oikein löytynyt. Jollakin tavalla tuntui, että jossain kohtaa suorastaan hukkasin itseni. Nyt on kuitenkin pitkään ollut hyvä fiilis, ja oon taas saanut itseni "takaisin". On tapahtunut kivoja asioita, olen kokenut siistejä juttuja, elämä on ollut muuten vain kivaa. En vain ole saanut sitä kirjoitettua.

Toivoin, että tämän tekstin loppuun mennessä olisin tehnyt päätöksen, jatkanko blogia vai en. Olin jo kirjoittamassa, että tämä oli tässä, mutta klikkasin vielä etusivun auki, ja bannerin nähdessäni tuli fiilis, että en, en halua lopettaa. Vaikkei minulta maailmaamullistavia tekstejä ehkä synnykään, on niitä silti kiva kirjoitella, ainakin välillä. Eli en hautaa Step by stepiä, ainakaan kovin syvälle! ;)

Karnevaalit Itävallan tapaan

Moi! Postaustahti on salakavalasti hiljentynyt melko lailla, sillä olen viettänyt melko aktiivista elämää offlinessä. Työnhaku ja siinä ohessa kaikenlainen näpertäminen on vienyt tietenkin suurimman osan ajasta, mutta pari viime viikkoa on kulunut hyvin pitkälti karnevaalifiiliksissä. Vaikken mihinkään esiintymisryhmään tai järjestöön virallisesti kuulukaan, on tullut otettua osaa jos jonkinlaiseen tapahtumaan. Tällä hetkellä täällä tosiaan eletään Fasching-viikkoa, eli laskiais-/karnevaalitsempalot ovat kuumimmillaan. Itsekin olen pukenut ylleni jopa neljä erilaista asua! Kovin paljoa en kuitenkaan ole panostanut, vaan päälleni olen heittänyt joko nunnankaavun, dirndlin, hirvipuvun ja viimeisimpänä viimevuotisen lammasasun. Ja useimmissa noistakin tilanteissa muut ovat saaneet päättää, mitä puen ylleni! 

Muutama päivä sitten yksi asia johti toiseen, ja pääsin osallistumaan naapurikaupungin yökulkueeseen traktorin vetämän lavan kyydissä, mikä oli kyllä hieno kokemus - vähän kuin olisi saanut elää penkkaripäivän uudestaan (potenssiin sata), ja sain jopa heitellä karkkeja! Oli tosi kiva meininki, ja lähes viidenkymmenen lavan kulkuetta katsomaan tullut yleisökin oli ihan fiiliksellä mukana. Tämä oli tosiaan vasta toinen Fasching, minkä täällä olen viettänyt (viime vuonna kirjoitin Faschingssonntagista), mutta pakko myöntää, että sytyin nyt ihan täysillä. Varsinkin kun lähipiirissä on tyyppejä, jotka kannustavat osallistumaan näihin menoihin. 

Toissapäivänä oli meidän kylällä kulkue, jota olin tosin vain seuraamassa yleisön joukossa. Kulkueessa näkyi toinen toistaan hienompia pukuja ja ryhmiä, ja varsinkin päiväkotien pukukyhäelmät olivat viimeisen päälle suunniteltuja. Yllättäen Minions-teema oli varsin vahvasti edustettuna tänä vuonna. 

Parasta näissä viime päivissä on kuitenkin ollut se, että olen uskaltautunut pois mukavuusalueeltani, eli olen tutustunut uusiin ihmisiin ja mennyt mukaan juttuihin, joita en yleensä tekisi. Olen saanut uusia kavereita ja bondaillut vanhojenkin kanssa. Sinänsä hassua, että olen jutellut ihan sujuvasti saksaa eikä ole edes jännittänyt joutua keskusteluun jonkun tuntemattoman kanssa, mitä siis yleensä yritän välttää viimeiseen asti. Mutta riski kannatti, ja mulla onkin tänään lenkkitreffit erään naapurini kanssa! 

Tälle päivälle on muutenkin paljon hommaa, lähinnä pyykinpesua ja pakkausta - huomenna otan nimittäin suunnan kohti Lappia ja Yllästä. Tätä on odotettu nyt se yhdeksän kuukautta, reissu buukattiin nimittäin jo huhti-toukokuussa. Retken kokoonpano on tosin hieman muuttunut, mutta se nyt ei haittaa.  Tärkeintä on, että on lunta :)

Menneen talven lumia

Hellou! Kivaa tulla taas pitkästä aikaa kirjoittamaan tänne. Kamera on jäänyt entistä useammin kotiin, eikä minulla ole kovin montaa kunnollista kuvaa todisteena siitä, että tännekin saatiin viimein kunnon talvi! Ainakin hetkeksi, nyt nimittäin mittari näyttää taas sellaisia lukemia, että parempi varmaan alkaa varautua siitepölykauden alkamiseen. Lunta ei siis enää ole tiedossa, mutta voin sanoa, että siitä reilusta viikosta nautin kyllä sydämeni kyllyydestä! Kävin lumivaelluksilla, kelkkailemassa, tein jopa lumitöitä, ihan vain siksi, että se oli mahdollista. 

Järjestelmäkameran on tosiaan viime aikoina korvannut entistä enemmän uusi puhelin, jolla päivittelen lähinnä instagramia. Voi olla, että olen kokenut tietynlaisen kuvaähkyn ainakin omien kuvien osalta: mieluummin ihastelen muiden otoksia kuin olen itse kameran takana (tai sen edessä). Viime aikoina olen yrittänyt intensiivisesti nauttia elämästä in real life. Kivaa vaihtelua ainaiselle kuvien lataamiselle ja muokkaamiselle.  

Tammikuun alkupuolesta suurin osa meni sängyn pohjalla sairastellessa. Flunssa iski mitä luultavammin Innsbruckissa, jossa oli seuraamassa mäkihyppykisoja, tosin pelkästään karsintoja, sillä suomalaiset eivät olleet kovassa huudossa tänä vuonna, enkä vielä tunne tarvetta hurrata Itävallan edustajille. Mutta tulipahan käytyä! Innsbruck on muutenkin nätti kaupunki, ja kaupungissa oli vielä muutamia joulumarkkinakojuja turisteja varten, ja niitä oli kiva kierrellä. Sää tosin oli melkoisen kostea, minkä vuoksi sitten jouduinkin vuodelepoon.

Seuraavat pari viikkoa menevät karnevaalitunnelmissa. Paritkin naamiaiset ovat tiedossa, ja lisäksi suunnittelin osallistuvani Vorarlbergin suurimpaan Fasching-kulkueeseen sunnuntaina. Suunnitelmat voivat kuitenkin muuttua, sillä pikainen vilkaisu loppuviikon sääennusteisiin kertoo, että olisi parempi ehkä jäädä kotiin. Pakko kai se on uskoa, että talvi on ohi.  

Hello from the other (but sunny) side

Hyvää uuttavuotta 2016! Pitkästä aikaa kirjauduin Bloggeriin muutenkin kuin lukijan ominaisuudessa. Heräilen hiljalleen talviunesta, jota olen viettänyt ennen kaikkea kotona alppien juurella. Kaikki joulun pyhä- ja välipäivät menivät mukavasti omassa kotoisassa kuplassa eläessä, ja koska joulusta on kulunut jo puoli ikuisuutta (ja kaikilta alkaa enemmän tai vähemmän pursuta joulupostaukset korvista ulos), päätin skipata joulukimarakirjoituksen tällä kertaa ihan kokonaan. Vuosikin vaihtui melko perinteisesti, eli tuttavaporukalla lautapelien ja pizzan äärellä. Eli se siitä viime vuodesta! 

Se, mikä on kaikessa ankeudessaan mainitsemisen arvoista on se, ettei täällä ole satanut lunta viikkoihin, eli valkoista joulua ei saatu oikein missään - laskettelukaan ei ole houkutellut, kun rinteet paistavat ruskeina joka puolella. Toisaalta lämmin talvi ei ole ollut mikään tekosyy sille, ettei vuorille pääsisi: tämän talven hitti taitaa olla haikkailu. Itselläni alkoi olla edellisestä hiking-päivästä jo aikaa, ja teki mieli päästä vuorille. Lähdin siis eräänä aurinkoisena päivänä laakson etelään viettävälle rinteelle päiväkävelylle sauvojen kanssa. Jos sulki mielestään sen tosiasian, että niihin aikoihin elettiin tosiaan joulukuun loppua, päivä oli lähestulkoon nautinnollinen. Kävin tuttavien ylläpitämällä majatalolla syömässä pienen lounaankin, vaan kauaa en viitsinyt penkkiä lämmitellä, sillä porukkaa lappasi paikalle koko ajan lisää nauttimaan Radlereita. Annoin siis tilaa seuraavalle - juuri oikeaan aikaan, sillä iltapäivän aurinko alkoi jo laskea uhkaavasti, ja pian oli tiedossa lämpöasteiden putoaminen jopa kymmenellä asteella. Täällä olen huomannut, että päivän lämpötilat voivat muuttua rajusti ihan parissakin tunnissa, kuin Suomessa enemmän tai vähemmän elohopea liikkuu maltillisemmin (oman kokemukseni mukaan, siis). 

Pakkasta täällä ei ole tainnut ollat kuin kahtena päivänä ja silloin vain maksimissaan miinus viiden paikkeilla. Että olen kyllä kateellinen Suomen pakkasille! Tällaisella säällä on jotenkin vaikea pukeutua, ja mieluummin sitten toppautuisin vaatekerroksiin ja kärsisin paristakymmenestä pakkasasteesta kuin vuoroin hikoilisin ja palelisin kevyessä välikausitakissa. Onneksi Lappi kutsuu tänäkin vuonna, joten pääsen värjöttelemään lumihankeenkin :)

Käsitöitä ja ensimmäinen lento business-luokassa

Heipä hei! Olen taas ollut hieman hiljainen täällä, lukuunottamatta viimeisintä ajastettua postausta. Ninjailin edellisenä viikonloppuna eli kävin jälleen kerran pikavisiitillä Suomessa, mutta tällä kertaa pyhitin oleskeluni täysin perheelle ja sukulaisille, kun edellisellä kerralla ei ehtinyt. Kiva käydä kotona ja käydä saunassa juuri niin paljon kuin huvittaa! Vähän tietenkin harmitti, että koko viikonlopun satoi vettä, mutta toisaalta olin koko ajan menossa ja autolla liikenteessä, joten ei haitannut. Kotimatkakin sujui kyllä varsin miellyttävästi, sain nimittäin upgradauksen business-luokkaan, eli lentokentällä odottelu meni mukavasti loungessa ja lentomatka oli ehkä miellyttävin ikinä! Ruuan ja oman tilan lisäksi parasta oli varmaan se, että business-luokasta sammutettiin käytävävalot, ja jos olisi nukuttanut, olisin varmasti nukkunut makeasti. Ensimmäinen kokemus business-luokassa siis oli varsin mukava. Ensimmäistä kertaa kokeilin myös samppanjaa, sillä olen aina ollut kovin pihi enkä ole sitä kymmentä euroa viitsinyt economy-luokan puolella maksaa. No, on sitä parempaakin kuoharia juotu, mutta kokemus sekin :)

Innostuin leipomaan toissa viikonloppuna, ja tuli väsättyä niin tavallisia pipareita kuin kaneliässiäkin. Piparitaikinasta sai paistettua kolme rasiallista pipareita ja rakennettua vielä kolme (!!!) piparkakkutaloa. Ulkonäöllisesti ovat jo paljon hienompia kuin viimevuotiset tekeleet, joten jotain edistystä sentään tapahtunut. Jotenkin tuntuu, että taikinakin onnistui tänä vuonna paljon paremmin. Suomesta olin raahannut kaikennäköisiä koristeitakin, mutta kärsivällisyyttä riitti vain yhden tönön verran. :D

Muitakin kädentaitoja on tullut harjoiteltua. On nimittäin tapahtunut ihme: aloin kutoa sukkaa! Tai siis sukkia, mutta tähän mennessä olen työstänyt vain yhtä.  Yläasteen pakollisten käsityötuntien jälkeen en ole puikkoihin koskenut, ja käytännössä jouduin opetella kaiken aivan aloitussilmukan teosta asti. Ja hyvä niin: koulussa meni aina hermot, kun kukaan opettajista ei osannut näyttää, miten vasenkätisten tulisi kutoa, mutta nyt netti on pullollaan tutorial-videoita sekä oikea- että vasenkätisille. 

Ennen joulua ajattelin vielä ehtiä moikata parit kaverit ja nauttia viimeiset glühweinit joulumarkkinoilla. Muuta ohjelmaa ei oikein tässä olekaan, joten voi hyvinkin olla, että saan villasukkani valmiiksi ennen aattoa ;) Mukavaa joulunodotusta!

Throwback Thursday: Wien joulukuu 2012

On Throwback-torstain aika! Nyt palataan ajassa aika lailla tasan kolmen vuoden päähän joulukuuhun 2012, jolloin kävin Wienissä ensimmäisen kerran. Sitä ennen olin viettänyt pitkän viikonlopun Vorarlbergissä (ensimmäinen virallinen visiitti nykyisillä kotikulmilla nykyisessä kotitalossa, silloin en tosin uskonut ikinä enää palaavani), ja kulkenut junalla läpi lumisen maan aina Wieniin saakka. Siellä oli jo pari kaveria Wien Westbahnhofilla vastassa, ja seuraavat pari päivää menikin tutustuessa uuteen lempikaupunkiini. Kaupunkihan oli salaisesti lempikaupunkini jo vuonna nakki ja muussi, kun katselin tv:stä Poliisikoira Rexiä. Kyseinen sarja on myös vastuussa monesta muustakin asiasta elämässäni, kuten siitä, että ikinä aloin lukea saksaa koulussa tai että haluan yhä edelleenkin saksanpaimenkoiran...

Kaupunkia tuli kierrettyä jalat väsyksiin asti, ja näin paljon hienoja paikkoja. Näin myös vaihtariaikaista ystävääni, jota en ollut nähnyt, no, sitten vaihtarikesän, ja joka oli parhaillaan tekemässä jatko-opintoja Wienin yliopistossa. Tämä tapaamiskerta jäi myös valitettavasti viimeiseksi, joten sitä suuremmalla haikeudella muistelen yhteisiä päiviä Wienissä, muun muassa Kahlenbergillä sekä Schönbrunnin joulumarkkinoilla. 

Olin muuten Wienissä juuri maya-kalenterin loppumisaikaan, eli 21.12.2012, ja joka puolella kaupunkia järjestettiin erilaisia maailmanloppubileitä. Hämäriä muistikuvia on siitä, että olisimme käyneet Praterissa Fachhochschulen joulujuhlissa sekä jossain puolityhjällä klubilla, jossa minua erityisesti ärsytti se, ettei klubilla baaritiskeillä voinut maksaa rahalla vaan ostokset kirjattiin erilliselle sirukortille, joka lähtiessä palautettiin narikan luokse ja maksettiin sitten kortille kirjatut juomat. Vielä ei ole selvinnyt, mitä kyseistä järjestelmää käyttävät baarit tekevät maksukyvyttömille.

Vorarlbergin jälkeen Wien tuntui saksanopiskelija-turistin taivaalta: kaikki puhuivat hochdeutschia tai englantia, mutta väenpaljous ja tuulisuus jäivät ehkä miinuksina mieleen. Toisaalta, toisella kerralla Wienissä käydessäni tuli todettua, että siellähän tuulee aina, eikä se väenpaljouskaan niin pahalta enää tuntunut, kun oppi kulkemaan virran mukana.