tiistai 20. toukokuuta 2014

The Final Countdown



Jatketaanpas siitä mihin viimeksi jäätiin. Gerhard siis tuli Kouvolaan keskiviikkona, ja se loppuilta meni enemmän tai vähemmän oleillessa ja mun vanhempien kanssa seurustellessa. Taidettiin me käydä kävelylläkin, mutta oltiin molemmat niin väsyneitä, ettei jaksettu edes lämmittää saunaa.




Torstaina sitten päätettiin tehdä mun vanhempien kanssa päiväretki meidän mökille Repovedelle. Siellä en ollutkaan taas pariin vuoteen käynyt, enkä muistaakseni ole yöpynytkään siellä sitten lukion ensimmäisen vuoden jälkeen, eli oli ihan kiva munkin taas nähdä sitä paikkaa. Sää oli upea, ja sillä välin kun äiti istutti kukkia, niin me räpsittiin kuvia ja kuunneltiin mun isän kertomuksia mökistä. Mulla oli tosi levollinen olo siellä, harmi ettei ole enää ehtinyt käydä siellä.






Perjantaina tehtiin heti perään toinen päiväreissu, nimittäin lähdettiin Joutsenoon moikkaamaan mun isoäitiä. Hänellä oli juuri ollut synttärit, eli mentiin sinne kermakakun kera. Gerhard pääsi maistamaan ensimmäistä kertaa myös voileipäkakkua, ja kuulemma mun pitää väsätä sellainenkin jossain kohtaa.



Illemmalla näin vielä kahta ystävääni, joiden kanssa ollaan pidetty tiiviisti yhtä lukioajoilta saakka. Luulin selviäväni itkemättä, mutta kotimatkalla padot sitten aukesi. Tässä kohtaa taisin siis viimein alkaa tajuta, mitä on oikein tapahtumassa.  Kaverit on kuitenkin mulle niin tärkeä osa elämää, ja nyt olin muuttamassa toiseen maahan.




Olin luvannut leipoa Gerhardille korvapuusteja, ja lauantaiaamuna aloinkin niitä väsäämään. Oli yllättävän helppoa, ja tuli vielä ihan syötäviä! Vein muutaman pullan myös mun isoveljelle, ja hänkin sanoi, että ihan oikeilta maistuivat. En ole ikinä oikein luottanut mun leipomiskykyihin, mutta ehkä mulla onkin piileviä kykyjä – vaikka en ohjettakaan osannut lukea oikein, hyppään nimittäin aina tietyt kohdat yli…:D

 

Sunnuntaina valkeni lähtöpäivä. En ollut saanut yöllä nukutuksi kunnolla, ja aamulla vatsaa väänsi. Alkoi jännittää ja hermostuttaa, ja pakatessakin meni hermot moneen kertaan. Meillä molemmilla oli kaksi ekstralaukkua, ja suurin piirtein kaikki tavarat mahtui tosi hyvin mukaan, lukuun ottamatta niitä, mitä unohdin tai mitä en viitsinyt ottaa mukaan, kuten astiat ja sellaiset. Äiti oli lupautunut viemään meidän kentälle, mutta silti ensimmäiset itkut tuli jo kotiovella, kun piti hyvästellä iskä. Sydäntä särki nähdä iskälläkin kyyneleet silmissä, eikä asiaa helpottanut se, kun ei tiedä, nähdäänkö me enää. Eihän sitä koskaan tiedä. No, keräilin itseäni siinä hetken, ja viimein päästiin lähtemään. Oli kaunis ja lämmin päivä.

Onneksi äiti livisti kentältä nopeasti kotimatkalle, niin mun ei tarvinut alkaa pillittää uudestaan. Ehti hän kuitenkin varoittaa Gerhardia, että jos hän ei pidä musta hyvää huolta niin hän vastaa siitä sitten suoraan mun äidille :D Koko loppupäivä oli kuitenkin enemmän tai vähemmän kyynelehtimistä. En edes tiedä miksi, mutta yhtäkkiä se lähtö tuntui niin erilaiselta, vaikka olen viimeisten puolentoista vuoden aikana lentänyt tuon saman matkan seitsemän kertaa. Onneksi Gerhard oli mukana, en olisi varmaan pysynyt kasassa ilman häntä. 



Lentomatka meni auringonlaskua katsellen ja jutustellen. Ennen laskeutumista ehdin vielä ostaa hätävaran itselleni, Fazerin mustikkasuklaata. Sen kyllä säästän ihan ekstrahätään, jos sellainen eteen tulee! :D Kentällä meitä oli vastassa Gerhardin veli, koska viimeinen juna oli ehtinyt jo mennä aikoja sitten. Nukuin koko automatkan, ja heräsin vasta kotipihassa. Gerhardin äiti oli jo ovella vastassa ja otti mut syleilyynsä ja toivotti tervetulleeksi ja ohjasi mut saman tien keittiöön, jossa mulle oli valmistettu yllätys: suklaamansikkakakku (suoraan mun unelmista, mulla taitaa olla ajatuksia lukeva anoppi!) ja ihana kortti, jossa mut toivotettiin tervetulleeksi uuteen kotiini ja jonka koko perhe oli allekirjoittanut. :)   


Mulla on edelleen vähän pöllähtänyt olo, vaikka luulisi, että kun olen jo käynyt täällä monen monta kertaa, ettei tässä enää olisi ihmeellistä, ja varsinkin, kun olen jo kaksi kertaa aiemmin lähtenyt ulkomaille vähän pidemmäksi aikaa. Mä luulen, että tässä menee vielä vähän aikaa, kun saan arjen rullaamaan ja totun taas tähän meininkiin täällä, niin sitten kaikki taas alkaa tuntua järkevämmältä. En ehkä vain vielä usko sitä todeksi, että asia, josta olen pitkään unelmoinut ja jota on pitänyt vain haaveena, on nyt toteutunut. 

4 kommenttia:

  1. Onnea siis uuteen kotiin! :) Ihanan lämmin vastaanotto Gerhardin perheeltä ^^ Lähteminen on aina rankkaa, mutta ei se matka loppuviimeksi niin mahdottoman pitkä ole, ja skypellä saa hyvin pidettyä yhteyttä.

    Mitä aiot ekana alkaa puuhastella siellä, gradu kansiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Skype on kyllä loistava keksintö, kunhan mun äitikin vaan oppisi nyt käyttämään sitä vaikka näytin sen ainakin kolme kertaa :D

      Lähinnä käytännönjuttuja ja pesänrakennusta tiedossa :D lisäksi alan käydä salilla nyt, mutta hyvä kun muistutit, sitä graduakin pitäisi kirjottaa..:D Meidän yliopistolla ei tosin tapahdu mitään kesäheinäkuun aikana, joten olen nyt suosiolla stressaamatta siitä liikaa, kirjotan silleen"omaan tahtiin" nyt ;)

      Poista
    2. Sama juttu täällä. En selkeesti pysty kirjottamaan mitään työn ohessa, niin kesäkuun loppuun asti oon sidottu tähän duuniin. Meen sitten heinäkuuksi Saksaan ja siinä kartoitetaan paremmin sitä Murun väikkäripaikkaa ja samalla viimeistelen dipan ja luen lopputenttiin. Elokuussa kirjoitan sen tentin ja toivottavasti kypsärin. Meilläkään äiskä ei Skypeä haltsaa, iskä on oppinut ja jopa välillä soittelee itse sitä kautta :)

      Poista
    3. Opintojen täyteinen kesä sulla! :D Onneksi pääset kuitenkin pidemmäksi aikaa taas Saksaan :) Meinaatko sitten syksyllä muuttaa? Vai muuttaako Muru? :D Mä oon pitäny turhan pitkään nyt taukoa siitä gradusta, että ei oikein meinaa päästä taas alkuun... Varsinkin kun on pitänyt jännätä jääkiekon MM-kisoja (kun vielä kirjoitan gradua jääkiekosta niin ei helpota yhtään :D) ;)

      Poista