Siis apua, nyt on jo torstai! Mihin tämä viikko on taas mennyt? Ja tällä viikolla alkaa jo helmikuu, huhhuh. Pitää varmaan opetella uudenlainen aikakäsitys, on nimittäin hirveää ajatella, että taas on kohta yksi viikko ja kuukausi takana. Pientä ahdistusta pukkaa, kun aika vaan rullaa eteenpäin!
No, tästä eksistentiaalikriisistä huolimatta käytiin maanantaina katsomassa Suomi vastaan Venäjä-jääkiekkopeli nuorten talviolympialaisfestivaaleilla, jotka pidetään tänä vuonna Vorarlbergissä ja Liechtensteinissa. Suomen joukkueen huoltaja huudatti meitä oikein kunnolla (hoettiin mm. tuota otsikon iskevää lausetta, mikä lie tarina senkin takana), ja opetettiin eräälle itävaltalaiselle alakoululaisryhmälle suomalaisia kannustushuutoja. Yllättäen suurin osa katsomosta oli pelissä Suomen puolella, mutta silti me hävittiin. Mäkin karjuin ja kannustin kyllä sellaisella voimalla, että sen jäljiltä on varmaan vieläkin kurkku käheänä ja energiat nollilla! Simahdin kuin saunalyhty illalla heti, kun pää kosketti tyynyä.
Mulla oli viime viikolla työhaastattelu, ja tänään iltapäivällä menen tekemään "harjoitteluvuoron" samaan paikkaan, vähän katsomaan, millaista se homma on ja josko se olisi mulle sopiva paikka. Tässä viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen lähettänyt hakemukset 20 eri paikkaan, ja muutamasta on tullut jo haastattelukutsuja, mutta ikävintä tässä on se, etten ole aivan varma, mitä haluan oikeasti tehdä! Työpaikasta toiseen pomppiminen ei ole kenenkään etu, ja radikaali alanvaihto kyseenalaistetaan aika rankasti, mitä tähän mennessä olen kokenut. Vielä en ole yliviivannut opiskeluvaihtoehtoa, mutta täällä mahdollisuudet ovat aika rajalliset. Turhauttavaa, kun tällä hetkellä tuntuu, ettei minulla ole erityistä kiinnostusta oikein mitään kohtaan, mitä lähtisin tavoittelemaan (kun ottaa huomioon, että unelmieni työpaikka olikin kaikkea muuta kuin unelmaa). Vaan kyllä mä jotain keksin! :)
No, tästä eksistentiaalikriisistä huolimatta käytiin maanantaina katsomassa Suomi vastaan Venäjä-jääkiekkopeli nuorten talviolympialaisfestivaaleilla, jotka pidetään tänä vuonna Vorarlbergissä ja Liechtensteinissa. Suomen joukkueen huoltaja huudatti meitä oikein kunnolla (hoettiin mm. tuota otsikon iskevää lausetta, mikä lie tarina senkin takana), ja opetettiin eräälle itävaltalaiselle alakoululaisryhmälle suomalaisia kannustushuutoja. Yllättäen suurin osa katsomosta oli pelissä Suomen puolella, mutta silti me hävittiin. Mäkin karjuin ja kannustin kyllä sellaisella voimalla, että sen jäljiltä on varmaan vieläkin kurkku käheänä ja energiat nollilla! Simahdin kuin saunalyhty illalla heti, kun pää kosketti tyynyä.
Mulla oli viime viikolla työhaastattelu, ja tänään iltapäivällä menen tekemään "harjoitteluvuoron" samaan paikkaan, vähän katsomaan, millaista se homma on ja josko se olisi mulle sopiva paikka. Tässä viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen lähettänyt hakemukset 20 eri paikkaan, ja muutamasta on tullut jo haastattelukutsuja, mutta ikävintä tässä on se, etten ole aivan varma, mitä haluan oikeasti tehdä! Työpaikasta toiseen pomppiminen ei ole kenenkään etu, ja radikaali alanvaihto kyseenalaistetaan aika rankasti, mitä tähän mennessä olen kokenut. Vielä en ole yliviivannut opiskeluvaihtoehtoa, mutta täällä mahdollisuudet ovat aika rajalliset. Turhauttavaa, kun tällä hetkellä tuntuu, ettei minulla ole erityistä kiinnostusta oikein mitään kohtaan, mitä lähtisin tavoittelemaan (kun ottaa huomioon, että unelmieni työpaikka olikin kaikkea muuta kuin unelmaa). Vaan kyllä mä jotain keksin! :)