tiistai 7. lokakuuta 2014

Yksi aamuaerobinen ja se onnen tunne


Mun hyvää viikkoa koeteltiin eilen heti aamusta, kun juna jätti tulematta ja jouduin tuhannen lukiolaisen kanssa seisomaan lähijunassa sen 40 minuuttia, ja tulin kymmenen minuuttia myöhään töihin. Pomo palasi juuri eilen lomilta, mutta kaikeksi onneksi hänkin oli jumissa samassa junassa, ja itse asiassa ehdin ennen häntä toimistolle. Eli onni onnettomuudessa! Sama meno jatkui, nimittäin heti perään tietokone sanoi „kivaa maanantaita“ ja pisti nettiyhteyden poikki. Eihän siinä mitään mutta kun en saanut vaivaa hoidettua itse, eikä helpdeskistä kukaan ilmeisesti jaksanut tehdä asialle mitään. Lounaaseen asti olin tekemättä mitään, minkä jälkeen meidän toimiston sivuhuoneesta vapautui kone, jonne pääsin naputtelemaan. Ihana rauha omassa officessa! ;) Always look at the bright side!

Matkalla töistä kotiin aloinkin miettiä onnea ja onnellisuutta. Mikä tekee mut onnelliseksi? Usein ajattelen, että mun pitää saavuttaa mun unelmat ja päästä tavoitteisiin, että voisin olla edes tyytyväinen johonkin. Esimerkiksi olen edelleenkin sitä mieltä, että viisi kiloa kevyempänä olisin paljon onnellisempi. Mutta mitä siihen vaaditaan, että pääsen siihen tavoitteeseen? Mistä olisin valmis luopumaan saadakseni jotain ehkä suurempaa – ja mikä ylipäätään saa minut uskomaan, että jokin asia tekee minut onnellisemmaksi kuin jokin toinen?




Sunnuntailtana olin tavattoman onnellinen päästessäni pitkän “aamuaerobisen” jälkeen suihkuun. Hiuksia kuivatellessani kävin päivän kuvasaldoa läpi, ja huokailin ääneen, miten etuoikeutettu olen, kun pääsen vaikka joka viikko kiipeämään vuoren huipulle – että on kuntoa siihen, ja että mulla on ylipäätään se mahdollisuus. Pankkitilin tilannetta sivusilmällä vilkaistuani mietin, miten onnekas olenkaan, kun tällä hetkellä ei tarvitse laskea jokaista senttiä. Ja ylipäätään se, että mulla on toimiva läppäri, millä nakutella, saa mut välillä tuntemaan itseni tosi onnekkaaksi! 


Mulla on ollut elämässäni kolme isoa unelmaa, joista yhden sain toteutettua tänne muutettuani. Jonkin aikaa ajattelin sen olevan este kahden muun toteutumiselle, mikä sai minut hetkeksi masentumaan. Kuitenkin pohdittuani asiaa useasti – mietin jo monesti kirjoittavani asiasta tänne – tajusin, että kyllähän unelmat muuttuu. Jos tarpeeksi kauan jotain haluaa, niin kyllä sen sitten toteuttaakin. Ja mun mielestä jo se, että kykenee unelmoimaan jostain, on tie onnellisuuteen. 

Haastan teidät miettimään, mikä arkipäiväinen asia sai sut viimeksi onnelliseksi! 



6 kommenttia:

  1. Meillä on ollut töissä viime viikkoina niin kreisi kiire, että mut sai onnelliseksi se, kun tänään oli pitkästä aikaa rauhallisempaa!

    Mä en muuten oo yhtään ulkoilmatyyppi, propsit siitä et jaksat ja tykkäät käydä vuorilla ym :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sais mutkin onnelliseks! :D

      Haha, en mä aina jaksaiskaan :D onneks joku on potkimassa persuksille kun laiskottaa ja ei huvita...

      Poista
  2. Ei voi muuta kuin huokailla vaan aina näitä sun kuvia, kyllä noissa maisemissa asuminen tekis mutkin varmaan onnelliseksi :) Tällä hetkellä oon onnellinen siitä, että on aikaa häärätä kavereiden kanssa ja nähdä perhettä. Ja että Murulla on alkanut väitöskirja mukavasti ja on innoissaan Genevestä ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä varmasti! Sun pitää tulla kokeilemaan ;)
      Tuo on kyllä hyvä. Se kun reissaa ympäriinsä niin siinä alkaa arvostamaan läheisten seuraa ehkä entistä enemmän! Ja kiva kuulla että sen väikkärin ja Geneven kanssa on alkanut hyvin, on sunkin sit hyvä mennä sinne ;)

      Poista
  3. Sain lukastua sun blogin nyt läpi. Itse pohdin myös tänne muutettaessa mitenkä ihmeessä tuun saamaan kavereita ja ekat kuukaudet olinkin aika tylsistynyt ja yksinäinen kun en tuntenut kun miehen perheineen. En käynyt töissäkään ja ainoa harrastus oli jumpissa ja salilla käynti, missä nyt myöskään ei maailman helpoin oo tutustua ihmisiin pientä small talkia syvemmin. Sitten oikeastaan aika samoihin aikoihin sain työluvan ja työn ja sattumalta tapasin yden suomalaisen tytön täällä, jonka kautta porukka sitten alkoi laajentua kun kaikki tunsi jonkun:) nyt tunnen jo paljon (suomalaisia) ihmisiä täällä vaikken ookkaan kuin helmikuusta asti täällä asunut. Täällä kyllä on välimatkat myös pitkät ja monet asuukin noin tunnin ajomatkan päästä meistä ettei ihan koko aikaa voi treffailla. Mutta se tieto siitä, että ei ihan yksin täällä ole on kyllä tosi lohduttava:)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa, että jaksoit lukee! :D
      Sähän oot sitten saanu jo hyvin niitä kavereita sieltä! Mäkin mielelläni hengailisin myös paikallisten suomalaisten kanssa, mutta valitettavasti niillä on niin eri elämäntilanteet ja ne on niin paljon vanhempia (ainakin ne kenet tiedän!), niin ei oikein tuntuisi luontevalta ehkä heidän kanssaan viettää aikaa. Mä ainakin mietin aina vanhemmassa seurassa että kuulostankohan mä nyt ihan teiniltä tai vajakilta. Etsintä jatkuu..:)

      Poista